Löysin hyvinvointini salaisuuden

Olen neljäkymmentä vuotias. En tahdo olla enää nuori, tahdon ainoastaan voida hyvin.  Tahdon myös olla riittävän onnellinen, riittävän tasapainoinen. Tahdon nukkua yöni hyvin ja herätä iloisena uuteen aamuun. Tahdon jaksaa päivän läpi energisenä. 

En kuitenkaan voi hyvin.

Olen alkanut etsimään syitä huonovointisuuteeni ja olen diagnosoinut itselleni lukuisia sairauksia. Kun suomenkielinen Google ei tarjoaa riittäväsi potentiaalisia diagnooseja, olen siirtynyt toiseen kieleen ja löytänyt uusia tilanteeseeni sopivia tautiluokituksia.

Minulla on huono olo, vatsaan sattuu, kärsin sumuisesta päästä, palelen, olen usein iltapäivisin kuoleman väsynyt, näen omituisia unia. Ei jatkuvasti, mutta on selvää, että liian usein voin huonosti. Välillä huonovointisuutta kestää viikon, välillä kärsin muutaman tunnin kerrallaan. En kerro näistä oireista töissä, en kerro ystäville. Perheelle saatan mainita jotain. 

Muutan ruokavaliota. Kokeilen ketodieettiä, testaan gluteenitonta. Lisään rasvaa, vähennän rasvaa. Vähennän sokeria, poistan sokerin. Vaihdan tiukalle fittness- tyyppiselle dieetille.  Kannan selkä vääränä rahkapaketteja kaupasta jääkaappiin. Syön vesimeloni-viherkaali pirtelöä aamuisin. En syö banaania, koska Kiinalainen lääkäri sanoi, ettei se sovi minulle. Lisään lihaa, vähennän lihaa. Lopetan kokonaan punaisen lihan syömisen.

Lisään tehokasta liikuntaa, lisään joogaa, lisään ulkoliikuntaa. Kuntoni kasvaa kohisten, mutta en tunne itseäni palautuneeksi. Voin edelleen huonosti.

Seuraan kuukautiskiertoani säännöllisesti. Merkkaan jokaisen oireen ja ongelman kalenteriin. Vaikuttaako kierron tilanne oireisiin. Huomaan, että välillä vaikuttaa ja välillä ei. Olen aivan varma, että olen sairas tai vaihtoehtoisesti oireet johtuvat iästäni ja iän aiheuttamista hormonaalista ongelmista.

Lisään tekemistä. Olen vakuuttunut siitä, että tekemällä asioita oikein ja tekemällä paljon, voin lopulta paremmin. Opettelen aikatauluttamaan tehokkaammin. Saan lisättyä suoritustasoani. Olen ylpeä nopeudestani. Olen suorastaan ilmiömäisen nopea.

Olen suunnitellut jokaisen minuutin tehokkaaksi. Sängyssä ensimmäisenä herättyäni luen työsähköpostit. Liikun aamusta lähtien ripeästi. En syä aamupalaa pöydässä. Nautin sen seisoessa tai autossa. Olen töissä tuntia ennen muita. Aamulla ehtii rauhassa saamaan asioita edistettyä. En lopeta neljältä. Lopetan viideltä, kuudelta.. Jatkan illalla töitä.

Olen hyvä pitämään lankoja käsissäni. Olen hyvä ohjaamaan kokonaisuuksia. Ihmisiä, asioita, tehtäviä, tapahtumia, resursseja. Närkästyn jos ” pelimerkkini” eivät marssi valitsemaani suuntaan. Närkästyn jos ”pakka” ei pysy kasassa. Närkästyn, jos huomaan ” niskoittelua.

Saan huomautuksia, kuulen heittoja, rivien välistä lausuttuja. En ehdi surra niitä. En ehdi pysähtyä kuulemaan. En ole itkenyt moneen vuoteen. Olen ylpeä siitä, että voin olla tasainen tunteissani.

Voin tunteettomammin. En tunne ikäviä asioita, en tunne iloisia asioita…

Kunnes..

Mikä minut pysäytti? Ensin se oli meri. En etsinyt sitä, en vartavasten lähestynyt, hakeutunut veden ääreen. Sinne minut ohjattiin ja pysäytettiin suuruuden äärelle. Se tuli voimalla kohti, ei kysynyt, haluanko kuulla, haluanko nähdä? Meri aaltoineen vei mennessään. Aallonharjalla ajatus, joka tuntui huutavan – Anna olla, päästä irti, lopeta kontrolloiminen..

Sitten tuli musiikki. Musiikki avasi uusia kanavia.  Avasi kuulemaan ja kuuntelemaan. Kaikki suli. Itkin monen vuoden itkut. Itkin ihan joka päivä. Itkeminen vapautti, jokainen kyynel vei taakkaa harteilta ja kevensi oloa.
Seuraavaksi askeleeni veivät minut luontoon, metsään. Sain kerta kerralta voimia ladattua ja aloin kokemaan yhteyttä luontoon ja kaikkeuteen. Seisoin ja lumouduin. Jatkoin itkemistä. Jatkoin muusikin kuuntelua.

Minut pysäytettiin hellästi. Pysähdyin itseeni.

Opin, että minun pitää löytää takaisin kotiin. Ymmärsin, että minun tulle peilata itseä ympärillä olevaan maailmaan, eikä toisinpäin. Löysin oman kehoni. Se oli roikkunut itsestäni erillisenä raahautuen mukana, kärsien. Ilmankos hän olikin oireillut, kipuillut, voinut huonosti.

Löysin yhteyden. Kehon ja mielen yhteyden. Minä tulin enemmän kokonaiseksi. Meditaation ja hengitysharjoitusten kautta opin pysähtymään. Opin nauttimaan tyhjyydestä ja sieltä kaiken tyhjyyden jälkeen kumpuavasta luovuudesta. Aloin kirjaamaan ylös uniani. Opin kuulemaan unien kertomaa ja sain paljon vastauksia.

Opin, että saavuttaakseen tasapainoa, pitää luopua kontrollista. Pitää luopua kontrollin illuusiosta. Ne asiat eivät koskaan ole olleetkaan vallassani, voin yhtä hyvin päästää irti. Opin luottamaan, että minua kannetaan. Että olen turvassa.

Löysin kadonneen luovuuteni. Se suorastaan vyöryi ylitseni. En voinut sitä enää pitää kurissa.  Kaikki se luovuus, jota olin itseltäni pyrkinyt piilottamaan, estämään, vangitsemaan.

Aloin myös nähdä muut ihmiset ympärilläni arvokkaina, rakastettavina. Meidät kaikki samankaltaisena, yhtenä. Kaikki toisiinsa linkittyneitä.

Luovuin kaikesta lihasta ja maitotuotteista. Testasin ja kasvispitoinen ruokavalio sai minut voimaan paremmin.  Syön jotain lääkärin määräämiä ravintolisiä ja yritän tasapainottaa dynaamista ja restoratiivista liikkumista. Otan itselleni aikaa pysähtyä. En syö juuri mitään lääkkeitä. Vuosia on mennyt, mutta voin ainakin nyt paremmin kuin koskaan. Fyysisesti ja henkisesti. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään omaa tarkoitustani ja hakeudun niiden asioiden ja ympäristöjen äärelle, jotka ovat minua varten. Elämä on valoa. Olen turvassa. Jatkan luottavaisena eteenpäin.  

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *