Uupumus

Mä tiesin, että jotain oli pielessä. En vain ymmärtänyt mikä. En ymmärtänyt, miksi mua kiukutti, kun minulta tultiin kysymään neuvoa. Miksi pää oli yhtä puuroa, eikä mikään kirkastunut, vaikka yritin tehdä hyviä päätöksiä ja innostua.

Yritin piilottaa sen epävarmuuden ja hämmennyksen, sekä kiukun tunteen. En vieläkään tiedä onnistuinko, vai huomasivatko ihmiset etten ollutkaan oma itseni. En ollutkaan enää se, keneltä saa kysyä neuvoa ja kuka haluaa aina auttaa.

Hävetti ja ärsytti ja sitäkin kiivaammin yritin olla pirteä oma itseni.

Tuli kohta jolloin elämääni astui vastoinkäyminen. Se ei ollut suuri, mutta se pieni vastoinkäyminen rikkoi hetkeksi minut aivan palasiksi. Hetkeen en uskonut enää mihinkään hyvään. Ymmärsin kuitenkin, että tarvitsen apua. Tein listan fyysisistä ongelmistani mennessäni lääkärille. Kirjoitin listaan myös sanan uupumus, jotten sivuuttaisi sitä keskustelussa.

Tavallaan tiesin, mutta en halunnut sitä itselleni myöntää. Kun sanoin sen ääneen, monet osiat loksahtivat paikoilleen. Tapahtuma avasi monia patoja. Ymmärsin vasta sitten, miten uupunut olin. Nyt kun oli hetken lupa olla vain, päästin kaikista naruista hetkeksi irti. Nukuin neljä päivää.

Vieläkään en halua myöntää, että niin kävi. Miksi minä. Kyllä minun pitäisi jaksaa, muut uupuu. Kuitenkin samalla tiedän, että nyt on se kohta, kun pitää oppia. Pitää oppia pysähtymään, hengittelemään. Saa oppia sanomaan, “en voi”, “minä en jaksa”, “minä en osaa” tai “en vain halua”. Aina ei ole pakko. Nyt on aika oppia olemaan armollinen itselleen. Uskon, että tunnistan nyt myös ennakoivasti uupumisen oireet. 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.